Kuun harmaudessa oli jotain syvästi liikuttavaa. Hiekka ja kraaterit, kaikki näkyvissä oleva oli niin mitäänsanomattoman kurjuuden ja surkeuden väreillä maalattua, että koin maiseman omaksi liittolaisekseni. Mikään tässä maisemassa ei tulisi koskaan olemaan mielenkiintoista tai tärkeää, kaikessa lohdottumuudessaan siinä oli jotain pysyvää ja selkeää. Kuu oli vanha villasukka, tylsä ja turvallinen. Tähdet harmaan pölyn yllä ja … Jatka artikkelin 12.5 Kolmas välinäytös lukemista